Tämä kirjoitus on koostettu kahden liikuntavammaisen henkilön ajatuksista, tunteista ja kokemuksista, joita heillä on ollut perheen perustamisesta, omasta mahdollisesta vanhemmuudesta, liikuntarajoitteiden vaikutuksista siihen sekä paineista, joita siihen liittyy. Toivomme, että voimme omilla kokemuksilla tuoda uusia näkökulmia perhehaaveisiin ja luoda uskoa omiin unelmiin.
NIINA – 5 KK IKÄISEN TYTTÄREN ÄITI:
Uskon, että olet joskus pysähtynyt pohtimaan, mitä toivot tulevaisuudeltasi. Missä näet itsesi vuoden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Onko elämässäsi tulevaisuudessa kumppani tai oma perhe? Olet myös saattanut pohtia, millainen vanhempi sinusta tulisi. Tärkein kysymys lopulta on, mikä tekee sinusta onnellisen?
Perheen perustamisen ja lapsen saamisen ei tulisi olla kenellekään itsestäänselvyys. Ei se ollut sitä itsellenikään. Lapsen saaminen on usein monien asioiden ja sattumien kokonaisuus. Elämäni aikana olen välillä pysähtynyt pohtimaan, löydänkö kumppania, jonka kanssa voisin haluta oman perheen. Vai haluanko sittenkin lapsen yksin? Millaiseksi elämäni muuttuisi lapsen myötä tai milloin on ”oikea aika” haaveilla perheestä? Olen myös pohtinut, onko itsekästä tai oikeutettua haluta omaa lasta, kun itse tarvitsee jonkin verran apua muilta oman liikuntarajoitteen takia.
Erityisyys lisämausteena
Lisämausteen perhesuunnitteluun voi tuoda mahdollinen vamma tai sairaus, joka tuo pohdintaan rutkasti muita kysymyksiä. Voinko saada lapsia, vaikka minulla on tällainen sairaus tai vamma? Onko minusta äidiksi tai isäksi, jos olen itse erilainen? Riitänkö vanhempana, vaikken pystyisi aina itsenäisesti hoitamaan vauvaa tai ottamaan yksin vastuuta lapsen hoidosta? Mitä muut ihmiset tai yhteiskunta ajattelevat, jos kerron haluavani lapsen tai olen jo tullut vanhemmaksi?
On tärkeää muistaa, että jokin rajoite – näkyvä tai näkymätön – ei vähennä ihmisen kykyä unelmoida, haaveilla ja esittää toiveita omalle tulevaisuudelle.
Mitähän muut ajattelevat?
Ulkopuolelta tulevat odotukset voivat myös olla joskus kohtuuttomia ja saada kyseenalaistamaan omia toiveita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Esimerkiksi sukujuhlissa hivenen vanhempi sukulainen saattaa esittää hyväntahtoiseen kääreeseen paketoidun kysymyksen, milloinkas sitä jälkikasvua on odotettavissa. Voimme myös kokea paineita, kun lähipiirissä ystäville tai sukulaisille syntyy lapsia. Pitäisikö minunkin? Entä jos en halua tai pysty?
Jokaisella ihmisellä on oikeus olla vastaamatta tällaisiin kysymyksiin ja myös pitää omat perhehaaveet omana tietonaan, jos näin haluaa. Omakohtaisesti tiedän, miten paljon tuollaiset kysymykset voivat satuttaa, kun toive omasta lapsesta on juuri silloin ajankohtainen ja takana on useiden kuukausien ja jopa vuosien yritys toiveiden ja pettymysten aallokossa. Olen myös kohdannut ajatuksia siitä, että minä en tietenkään halua tai voi saada lasta liikuntavammani takia. Olen pyrkinyt osoittamaan epäilijöille sen, ettei vamma tai sairaus ole yleensä este äidiksi tai isäksi tulemiselle. Suurin este voi olla omat pelot, epävarmuus ja riittämätön tukiverkosto.
NIKO – PIAN SAAN OLLA ISÄ:
Oman lapsen saaminen on ollut minulle pitkäaikainen haave. Matka tuon unelman toteuttamiseen on sisältänyt monia erilaisia vaiheita, eikä lapsen saaminen ole missään kohtaan ollut itsestään selvyys. Kuitenkin nyt tuo unelma on lähellä toteutumista, sillä tätä tekstiä kirjoittaessani puolisoni on kahdeksannella kuulla raskaana odottaen esikoispoikaamme. Kaiken mennessä suunnitellusti loppuraskauden ja synnytyksen osalta, tarkoittaa se sitä, että minusta tulee isä tämän kesän aikana. Tuleva isyys herättää itsessäni monenlaisia ajatuksia. Luonnollisesti suuri osa on varmasti sellaisia, joita kaikki uuteen elämänvaiheeseen astuvat vanhemmat käyvät läpi: onko minusta isäksi tai äidiksi? Kykenenkö huolehtimaan lapsestani ja luomaan hänelle turvallisen ympäristön kasvaa ja kehittyä?
Oma liikuntarajoitteisuuteni luonnollisesti asettaa monia perinteisistä vaihtelevia kysymyksiä vanhemmuuteen. Näin synnytyksen lähestyessä nuo kysymykset nousevat vielä enemmän pintaan. Moni kysymyksistä liittyy hyvin arkipäiväisiin lapsenhoidollisiin asioihin, kuten siihen, miten kykenen pyörätuolista käsin vaihtamaan lapseni vaipan ja pesemään hänen likaisen pyllynsä. Miten ylipäätään pystyn liikkumaan lapsi sylissäni paikasta toiseen? Entä onnistuuko minulta itsenäinen liikkuminen pienen vauvan kanssa ulkosalla? Nämä käytännön kysymykset tuntuvat sellaisilta, ettei niihin ole mahdollista etukäteen vastata, koska vain käytännön kokemus tulee osoittamaan, mitä lapsenhoidollisia rajoituksia oma liikuntarajoitteisuuteni tuo mukaan.
Näiden käytännöllisten kysymysten rinnalla mielessä pyörii laajempia kysymyksiä liittyen itseeni vanhempana ja minun ja tulevan poikani väliseen suhteeseen. Millaisena isänä hän tulee minut kokemaan? Tuleeko hän näkemään minut riittävän hyvänä isänä, vaikka en pysty potkimaan palloa hänen kanssaan, kävellä metsän siimeksessä tai nostaa hänet hartioilleni yleisötapahtumissa? Entä miten hänen tulevat kaverinsa tulevat suhtautumaan minuun? Joutuuko hän vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin siitä, miksi hänen isänsä liikkuu pyörätuolilla? Kohtaako hän hetken, jolloin häntä harmittaa se, ettei oma isä kykene kaikkeen siihen, mihin muiden isät kykenevät?
Uskon, että edellä mainitsemani avoimet kysymykset kuvastavat hyvin sitä epävarmuutta, jota koen näin syntymän alla, kun lapsen saapuminen ja vanhemmuuden alkaminen tulee päivä päivältä konkreettisemmaksi. Kuitenkin koen ne vain yhtenä sävynä siinä kirjossa, jota tulevan vanhemmuuden ajatteleminen sisältää. Yhtä lailla mielessä pyörii innostavia ja malttamattomuutta heijastavia mielikuvia yhteisistä hetkistä oman lapsen kanssa. Näihin mielikuviin keskittyminen automaattisesti lieventää epävarmuuden verhoa ja tuo odotusajan viimeiselle suoralle paljon positiivisia kokemuksia. Minulle on monet sanoneet, että näistä viimeisistä ”vapaista hetkistä” ennen vanhemmuuden vastuun alkua tulisi nauttia mahdollisimman paljon ja tehdä asioita, joita ei enää yhtä helposti ja vapaasti voi jälkikasvun ilmaantumisen jälkeen tehdä. Mutta totuus on, että olen 33 vuotta elänyt suht vapaata elämää, jossa vastuu on ollut vain itsestäni. Koen sen riittäväksi itselleni ja tosi asiassa toivon näiden viimeisten viikkojen hujahtavan ohitse, sillä en malta odottaa sitä hetkeä, kun tapaan oman poikani ensimmäistä kertaa.
Kirjoittajat:
Niina Kiintonen
Olen vammautunut lapsena liikenneonnettomuudessa, minkä seurauksena minulla on selkäydinvamma ja liikun pyörätuolilla. Tällä hetkellä olen 32-vuotias. Toimintakykyni on monella tavalla erilainen kuin vammattomilla ihmisillä, mutta olen pyrkinyt elämään elämää täysipainoisesti näillä ehdoilla, jotka minulle on annettu. Olen opiskellut, tehnyt töitä, kokeillut eri harrastuksia, ostanut oman kodin, matkustellut ja muodostanut ihmissuhteita.
Minusta ei koskaan pitänyt tulla äitiä. Muistan ajatelleeni jo hyvin nuorena, ettei lapsen saaminen ole itsestäänselvyys. Kun löysin oikean ihmisen vierelleni, tunsin, että vielä jonakin päivänä haluaisin olla äiti. Vuosi sitten sain tietää olevani raskaana ja nyt minulla on rakas pieni tytär. Elämä osaa yllättää, kun sille antaa mahdollisuuden, uskoo lähes mahdottomaan ja uskaltaa heittäytyä sen seikkailuihin.
Niko Leppänen:
Olen 33-vuotias valmennus- ja koulutusalan yrittäjä. Vammauduin jaloistani 16-vuotiaana keuhkokuumeen jälkitautina tulleen selkäydintulehduksen aiheuttamien vaurioiden vuoksi. En ole antanut liikuntarajoitteisuuteni kuitenkaan estää minua toteuttamasta unelmiani, kuten ulkomailla opiskelua ja nyt perheen perustamista. Vapaa-ajallani harrastan vammaisurheilua eri muodoissa sekä stand-up komiikkaa.