Leikitäänkö?

Laitan lapsille kauniin kotileikkinurkan valmiiksi. Viikkaan pikkuruiset kodin tekstiilit pikkuruiseen liinavaatekaappiin ja siirrän astiat järjestykseen. Pirttikaluston suoraan ja ”Kuka haluaa kotileikkiin?” Yllätykseni kolmen pojan joukko ilmoittautuu.  

Leikkitilassa on hiljaista ja leikki sujuu. Tila on rauhallinen ja äänieristetty ja käyn kurkkaamassa ikkunasta leikin kulkua. Huomaan, että yksi pojista seisoo pirttikaluston pöydällä. ”Kop, kop ja mitäs täällä oikein tapahtuu?Me ollaan verisotamiehiä, verisotamiehet menee nyt nekstille levelille ja siks meidän täytyy hypätä ylhäältä alas ja kato ope, kuinka paljon verilätäköitä (viikatut kodintekstiilit). Niihin ei saa astua koska muuten joutuu odottaa. Me voitetaan tää sota! Me ollaan verisotamiehiä.” 

Pojat seikkailevat itselleen ajankohtaisessa maailmassa, ei minun ajatuksessani kotileikistä. Oli nimittäin käyty verikokeissa, miehiksi halutaan kasvaa ja isojen poikien pelimaailma alkaa kiinnostaa. Roolileikki antaa mahdollisuuden siirtyä kiinnostavimpiin maailmoihin. Nelivuotiaan ihana elämä.  

Jokaisella pojalla on muoviset aterimet molemmissa käsissään ja poskissa innostuksen puna. Leikissä on selvä flow menossa: on unohtunut ajankulu, nälkä ja kaikki muutkin perustarpeet. Innostus on käsinkosketeltavaa. Tämä on yhteisleikkiä ja kukaan ei pomota. Sosiaalisissa taidoissa ja itsesäätelyssä on menty aimo harppaus eteenpäin. 

Pojat seikkailevat itselleen ajankohtaisessa maailmassa, ei minun ajatuksessani kotileikistä. Oli nimittäin käyty verikokeissa, miehiksi halutaan kasvaa ja isojen poikien pelimaailma alkaa kiinnostaa. Roolileikki antaa mahdollisuuden siirtyä kiinnostavimpiin maailmoihin. Nelivuotiaan ihana elämä.  

Leikin määrä on vähentynyt ja laatu on laskenut. Leluista on tullut keräilykappaleita ja niitä säilytetään olohuoneen hyllyssä, sanoo Suomen supernanny -ohjelmasta tuttu Pia Penttala haastattelussa.  Pirautan Annu Brotherukselle, leikin tutkijalle kysyäkseni, mitä leikille kuuluu ja miten voisimme tukea lapsen leikkiä?  

– Hyvää, sanoo Annu ja kertoo, että me aikuiset emme vain aina osaa tukea leikkiä. Meillä on oma vahva visio siitä, kuinka leikki etenee ja unohdamme kysyä lapsilta, mitä tarvitsisitte tähän leikkiin. Leikkiin kuuluu, ettei heti tiedetä, mitä tapahtuu ja mitä tarvitaan. Aikuisen tehtävä on kysellä sitä aika-ajoin ja varmistaa näin leikin jatkuminen. Lapsi leikkii omaa kokemusmaailmaansa. Ei voi osata leikkiä kauppaleikkiä, jos ei ole koskaan käynyt kaupassa. Aikuisina voimme antaa lapselle kokemuksia, joita leikkiä. 

Kaikki epilepsiaa sairastavat lapset osaavat leikkiä lääkärileikkiä. Olen nähnyt Epilepsialiiton perhekurssilla yhteisleikkiä, joka kestää päiviä. Leikki on lapselle keino jäsentää omaa sairaalakokemusta ja saada vertaiskokemus. Leikki sujuu, koska kaikki tietävät, mitä tässä leikissä tapahtuu.   

Leikin tukeminen on lapsen leikin arvon ymmärtämistä ja leikkiin kannustamista. Yhteisleikkiä ei voi leikkiä yksin, joten kavereita tarvitaan. Kavereita, joilla on samanlaisia kokemuksia. Olisiko mahdollista järjestää leikkitreffejä epilepsiaa sairastaville lapsille? Samalla vanhemmat saisivat kahvikupposen ääressä arvokkaan mahdollisuuden vertaistukeen.  

Kirjoittaja: Susanna Heugenhauser 
Lapsi- ja perhetyön asiantuntija 
Yhtä perhettä -hanke 

Artikkeli on julkaistu Epilepsialehden 5/2020 kolumnissa