Omannäköinen vanhemmuus

Avatar photo

Jenni Kerppola työskenteli projektipäällikkönä KVPS:n Yksi yhteinen lapsuus -hankkeessa (2019-2021), jossa tuettiin alakouluikäisen erityistä tukea tarvitsevan lapsen ja hänen perheensä osallistumista omaan lähiyhteisöönsä.

Vanhemmuus on tietoja ja taitoja selvitä arjesta lastensa kanssa. Se on myös tunnetta vastuusta ja velvoitteista. Se on onnea, jostain mikä ei ole koskaan kokonaan omaa. Vanhemmuus on muuttuva ja moninainen ilmiö, joka voidaan nähdä kulttuurin tuotteena tai sosiaalisissa yhteyksissään rakentuneena. Se on aina sidoksissa aikaan, paikkaan, yhteiskunnan ja yhteisön arvoihin ja tapoihin sekä perheen tilanteeseen ja elinoloihin.  

Lapsen kasvattamisen taidot eivät tule äitiyspakkauksessa, eivätkä kaikki neuvot vanhemmuuden taipaleella ole edes luettavissa mistään oppaista. Vanhemmuuden perustaidot, kuten kiintymys, halu hoivata ja halu ylläpitää turvallisuuden tunnetta tai ohjaus ja rajojen asettaminen, syntyvät vanhemmuuteen kasvun myötä. Niiden tehtävänä on turvata lapsen kasvua ja hyvinvointia. Erityistaidot, kuten uhmaikäisen lapsen raivokohtauksista selviäminen tai teini-ikäisen itsenäistymisen tukeminen, syntyvät jokaisen lapsen myötä tarvettaan vastaaviksi. Siitä syntyy ajatus, ”kyllä lapsi kasvattaa”. Jokainen lapsi vaatii omanlaistaan vanhemmuutta. Siksi vanhemmuuden haastavin tehtävä onkin olla kuulolla, läsnä ja kasvaa omien lastensa mukana. Vanhemmuuden taitoa onkin osata annostella näitä taitoja lapsen ja nuoren kehitysvaiheen, temperamentin ja lahjakkuuden mukaisesti lapsen ja vanhemman jaetussa suhteessa.  

Vanhemmuus ja usein myös vanhemmat ovat julkisen arvostelun kohde. Hyvään vanhemmuuteen liittyy paljon yhteiskunnan asettamia, jopa tiedostamattomia normeja. Lainsäädäntö sekä palvelujärjestelmä määrittelevät tai ohjaavat perheiden arkielämää. Omia vanhemmuuden taitoja peilataan toisiin vanhempiin. Vanhempina kuulemme ohjeita omilta vanhemmiltamme, appivanhemmiltamme sekä hyvää tarkoittavilta naapureilta. Myös kauppareissulla tuntematon ohikulkija saa kommentoida itselleen tuntemattoman aikuisen tapaa kasvattaa lastaan ajatuksella ”nykyajan vanhemmuus on hukassa”. Tämän lisäksi asetamme usein myös itse itsellemme tavoitteita ja pyrkimyksiä siitä, millainen vanhempi minun tulisi olla, riippumatta siitä ovatko ne toteutettavissa omissa elinolosuhteissamme tai toteuttavatko nämä vaateet omia arvojamme. Halu ja tarve olla hyvä vanhempi on jokaisella.

”Nykyajan vanhemmuus on hukassa” -ajattelun sijaan peräänkuuluttaisin ymmärrystä nykyajan vanhempia kohtaan. Ymmärrystä vanhemmilta itseltään, kanssakulkijoilta sekä myös julkiselta puheelta. Vanhemmalle olisi tärkeää kokemus siitä, että hänellä on lupa näyttää väsymystä, ilman pelkoa huonon vanhemman leimasta.  Olisi tärkeää, että vanhempi saisi olla uupunut arjen vaatimuksista, työn- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. Jokaisen lapsen, samassakin perheessä, vaatiessa omanlaistaan vanhemmuutta, vanhempi saisi olla ajoittain neuvoton uhmaikäisen tai teini-ikäisen tahtojen taistoissa ilman, että vanhemmuus olisi täysin hukassa. Olisi tärkeää, että yhteiskunnan ja palveluiden taholta välittyisi viesti siitä, että hyvä vanhemmuus ei ole täydellisyyttä tai omien tunteiden tai tarpeiden näkymättömäksi tekemistä. Vanhemmuuteen kuuluu väsymys sekä negatiivisetkin tunteet, jotka vanhempi saa näyttää myös lapselleen.   

Jenni Kerppola 
jenni.kerppola@kvps.fi 
Kehitysvammaisten Palvelusäätiö 
Yksi yhteinen lapsuus -hanke