Vanhemmuus

Tunnetaidot ja kasvatus

• Tunnetaidot = kyky oman tunnekokemuksen hyväksyntään ja ymmärrykseen, sekä taito säädellä tunteiden ilmaisua.
• Vanhemman omien tunnetaitojen pohjalle rakentuu kyky havaita lapsen tunteita.
• Tunteet luovat taustan lapsen ja aikuisen vuorovaikutukselle.
• Aikuisen malli lapsen tunnetaitojen oppimisessa on merkityksellinen.

Varhainen kehitysvaihe ja tunnetaidot

• Varhaisessa kehitysvaiheessa olevalla lapsella ei ole tarvittavia keinoja omista tarpeista tai tunteista viestimiseen vanhemman kyky tulkita lapsen tunteita erityisen tärkeää.
• Tunteiden säätelykyky on kytköksissä aivorakenteisiin, mutta kehittyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa heti syntymästä lähtien.
• Varhaisessa kehitysvaiheessa lapsella on psyykkisen yhtäläisyyden tila eli raivon hetkellä hän kokee koko maailman olevan paha.
• Lapsen temperamentti vaikuttaa itsesäätelytaitoihin ja kykyyn rauhoittua.

Vanhemman tunteet ja haastavat kasvatustilanteet

• Haastaville kasvatustilanteille on ominaista se, että tilanteet toistuvat samanlaisina päivästä toiseen.
• Kun tilanne on päällä, on vaikeaa keksiä uusia toimintatapoja – ja kierre on valmis.
• Lapsi haluaa lähtökohtaisesti toimia oikein ja yrittää parhaansa niillä taidoilla, joita hänellä on.
• Kunnioituksen tulee olla molemminpuolista.
• Mitä itse voisi tehdä toisin?
• Mitä odotuksia asetat lapsen käyttäytymiselle? Ovatko odotukset realistisia?

Tarttuvat tunteet

• Lapsen tunteet tarttuvat aikuiseen, joka kykenee paremmin kestämään ja jäsentämään lapsen kaoottista tunnetilaa.
• Omien tunteiden hallinta on haastavaa yleensä myös vanhemmalle.
• Lapsi ei voi rauhoittua, jos rauhoittelijalla ”kiehuu päässä”.
• Lapsen fyysinen kurittaminen vaurioittaa lapsen itsetuntoa ja lisää lapsen aggressiivisuutta.
• Anna mallia rakentavasta tunteiden ilmaistusta.

Vinkkejä haastavaan tilanteeseen lapsen kanssa

• Pysähdy ja ota tunne vastaan – älä arvota tai väheksy syytä, josta tunteenpurkaus sai alkunsa.
• Välitä turvan merkkejä – laskeudu lapsen tasolle, välitä katseellasi hyväksyntää ja säädä äänensävy vastaamaan lapsen tunnetta.
• Osoita, että kuuntelet – älä syyttele tai kysele liikaa. Laita tavarat tai laitteet pois käsistä.
• Anna empatiaa sanattomasti – katseella ja läsnä olevalla olemuksella, hyväksyvillä äännähdyksillä ja nyökkäyksillä.
• Pitäydy havainnoissa – Jos haluat puhua tilanteesta, totea mitä tapahtui, ilman omaa mielipidettäsi tai tulkintaasi tapahtuneesta.
• Pura tunne lapsen kanssa – vasta kun tunne on ohi. Jos lapsi jumittuu voimakkaaseen tunteeseen, voit kokeilla seuraavia keinoja:
  • Rauhallinen ja syvä hengitys – se rauhoittaa ja ohjaa huomion kehoon. Alkuun voi puuskahdella yhdessä pahimpia höyryjä ulos.
  • Tunteen purkaminen liikkeen ja kehon kautta turvallisesti vanhemman kanssa: polkemalla lattiaa, huutamalla, tamppaamalla tyynyllä sohvaa, juoksemalla… mikä vain lapsesta itsestä tuntuu luontevimmalta purkutavalta satuttamatta itseä tai muita.
  • Lapsen ottaminen hiljaiseen syliin tai kainaloon, missä ei tarvita sanoja eikä analysoida.

Linkkivinkkejä haastaviin tilanteisiin lasten kanssa

• HAASTE – apua haastavaan käyttäytymiseen (Autismiliitto)
• Jaatistietopankki: Haastava käyttäytyminen (Jaatinen ry)
• Erityislapsen kohtaamisessa herkkyys on vahvuutta (Tukiliitto)
• Miten rauhoittaa raivoava lapsi? (MLL)
• Arki toimimaan – vinkkejä lapsen myönteiseen tukemiseen (ADHD-liitto & Barnavårdsföreningen)

Lapsen kasvattamisen taidot eivät tule äitiyspakkauksessa, eivätkä kaikki neuvot vanhemmuuden taipaleella ole edes luettavissa mistään oppaista. Vanhemmuuden perustaidot, kuten kiintymys, halu hoivata ja halu ylläpitää turvallisuuden tunnetta tai ohjaus ja rajojen asettaminen, syntyvät vanhemmuuteen kasvun myötä. Niiden tehtävänä on turvata lapsen kasvua ja hyvinvointia. Erityistaidot, kuten uhmaikäisen lapsen raivokohtauksista selviäminen tai teini-ikäisen itsenäistymisen tukeminen, syntyvät jokaisen lapsen myötä tarvettaan vastaaviksi. Siitä syntyy ajatus, ”kyllä lapsi kasvattaa”. Jokainen lapsi vaatii omanlaistaan vanhemmuutta. Siksi vanhemmuuden haastavin tehtävä onkin olla kuulolla, läsnä ja kasvaa omien lastensa mukana. Vanhemmuuden taitoa onkin osata annostella näitä taitoja lapsen ja nuoren kehitysvaiheen, temperamentin ja lahjakkuuden mukaisesti lapsen ja vanhemman jaetussa suhteessa.  

Vanhemmuus ja usein myös vanhemmat ovat julkisen arvostelun kohde. Hyvään vanhemmuuteen liittyy paljon yhteiskunnan asettamia, jopa tiedostamattomia normeja. Lainsäädäntö sekä palvelujärjestelmä määrittelevät tai ohjaavat perheiden arkielämää. Omia vanhemmuuden taitoja peilataan toisiin vanhempiin. Vanhempina kuulemme ohjeita omilta vanhemmiltamme, appivanhemmiltamme sekä hyvää tarkoittavilta naapureilta. Myös kauppareissulla tuntematon ohikulkija saa kommentoida itselleen tuntemattoman aikuisen tapaa kasvattaa lastaan ajatuksella ”nykyajan vanhemmuus on hukassa”. Tämän lisäksi asetamme usein myös itse itsellemme tavoitteita ja pyrkimyksiä siitä, millainen vanhempi minun tulisi olla, riippumatta siitä ovatko ne toteutettavissa omissa elinolosuhteissamme tai toteuttavatko nämä vaateet omia arvojamme. Halu ja tarve olla hyvä vanhempi on jokaisella.

”Nykyajan vanhemmuus on hukassa” -ajattelun sijaan peräänkuuluttaisin ymmärrystä nykyajan vanhempia kohtaan. Ymmärrystä vanhemmilta itseltään, kanssakulkijoilta sekä myös julkiselta puheelta. Vanhemmalle olisi tärkeää kokemus siitä, että hänellä on lupa näyttää väsymystä, ilman pelkoa huonon vanhemman leimasta.  Olisi tärkeää, että vanhempi saisi olla uupunut arjen vaatimuksista, työn- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. Jokaisen lapsen, samassakin perheessä, vaatiessa omanlaistaan vanhemmuutta, vanhempi saisi olla ajoittain neuvoton uhmaikäisen tai teini-ikäisen tahtojen taistoissa ilman, että vanhemmuus olisi täysin hukassa. Olisi tärkeää, että yhteiskunnan ja palveluiden taholta välittyisi viesti siitä, että hyvä vanhemmuus ei ole täydellisyyttä tai omien tunteiden tai tarpeiden näkymättömäksi tekemistä. Vanhemmuuteen kuuluu väsymys sekä negatiivisetkin tunteet, jotka vanhempi saa näyttää myös lapselleen.   

Jenni Kerppola 
jenni.kerppola@kvps.fi 
Kehitysvammaisten Palvelusäätiö 
Yksi yhteinen lapsuus -hanke

Erityislapsiperheiden vaativa arki kuormittaa parisuhdetta

Kehitysvammaisten palvelusäätiön Pähkinänsärkijät -verkoston kyselyn (2018) mukaan erityislapsiperheiden arjessa paljon on erilaisia tilanteita, jotka vievät parisuhteen osapuolia erilleen ja kuormittavat suhdetta. Kaavamaisuus sekä vanhemmuudessa että parisuhteessa väsyttävät vanhempia. Kasvatukselliset näkemyserot, kiire, lapsen hoidon kuormittavuus, yhteisen ajan puute ja väsymys huonontavat parisuhteen ilmapiiriä. Uupuneena lapsen tukeminen ja hänen tarpeistaan huolehtiminen nousevat ensisijaisiksi ja samalla puoliso jää helposti huomioimatta. Moni vanhempi kokee parisuhteessaan yksinäisyyttä, ahdistusta sekä selkeää voimavarojen heikentymistä. Parisuhde voidaan kokea lähinnä kämppäkaveruutena, työtoveruutena tai arjen kumppanuutena, josta ylös ponnistaminen on haastavaa. Tällöin ero saatetaan nähdä seuraavana askeleena.

Vaikka osa vanhemmista kokikin tyytymättömyyttä parisuhteensa tilaan, taustalla on myös toiveikkuus.

Parisuhteeseen kaivataan huomattavasti enemmän yhteistä aikaa, läheisyyttä, toisen tukemista ja ymmärrystä sekä kotitöiden ja lapsen hoitotoimien jakamista tasaisemmin. Kyselyyn vastaajista suurin osa kertoi, että yhteistä aikaa puolison kanssa ei ole lainkaan tai sitä on ainakin vähemmän kuin kolme tuntia viikossa. Arjen kuormittavuus syö yhteistä aikaa. Vain neljä prosenttia vastaajista vietti yhteistä aikaa enemmän kuin tunnin päivässä. Yhteinen aika tuntui painottuvan paljon iltoihin, kun lapsi on jo nukkumassa, ja tällöin tärkeäksi yhteiseksi tekemiseksi muodostuu usein pelkästä hiljaisuudesta nauttiminen. Vastaajat, jotka kokivat yhteisen ajan vähäiseksi, perustelivat tilannetta muun muassa hoitajan tai tukiverkoston puuttumisella – toisaalta osa ei edes halua antaa lastaan hoitoon ihan kenelle tahansa. Kumppaneiden erkaantuminen toisistaan vaikuttaa yhteisen ajan laatuun; toinen saattaa viettää yhteisen ajan tietokoneella ja toinen puolestaan television äärellä. Osa vastaajista kertoo mieluusti nukkuvansa kaiken mahdollisen ylimääräisen ajan, joka vie puolestaan aikaa yhteisestä ajasta puolison kanssa.

Muut parisuhdetta kuormittavat tekijät

Osassa perheissä arki olisi ilman erityisvanhemmuutta varsin tavallista. Erityislapsiarki ei ole kuitenkaan ainoa parisuhdetta kuormittava tekijä. Monilla vastaajilla oli muitakin haasteita arjessaan, joka haastaa pärjäämistä ja selviytymistä: oman ja puolison sairaus tai terveydelliset haasteet, riippuvuudet, opiskelut, työttömyys, paljon työllistävä yrittäjyys, suurperhe, kulttuurierot, taloudellinen epävarmuus, muiden lasten oireilu tai sairaudet. Nämä tekijät haastavat helposti myös parisuhdetta, joka on jo valmiiksi erityislapsiarjen kuormittama. Tilanne voi olla myös toisin päin: kun perheeseen syntyy erityislapsi jo ennestään kuormittavaan tilanteeseen, joutuvat vanhempien voimavarat erityiselle koetukselle.

Parisuhteen voimavarat

Vaikka osa vanhemmista kokikin tyytymättömyyttä parisuhteensa tilaan, taustalla on myös toiveikkuus. Vaikeuksien koettiin lujittavan sekä vanhempien keskinäistä, että perheen sisäistä rakkautta. Perheen ilmapiiriä kuvattiin hyväksi, vakaaksi, lämpimäksi ja turvalliseksi. Kumppanin kanssa pystytään keskustelemaan asioista avoimesti ja monipuolisesti. Arjen voimavaroiksi nostettiin lapset, huumori, yhteiset kiinnostuksen kohteet, yhteinen aika sekä hyvä keskusteluyhteys. Lasten hoidon kuormittaessakin lapsista saadaan kuitenkin paljon iloa sekä lujuutta rakkauteen ja sitä myöten myös parisuhteeseen. Myös sitoutuminen parisuhteeseen ja vanhemmuuteen sekä luottamus ja avoimuus puolin ja toisin tuovat selkeästi voimavaroja arkeen. Yhteiset kokemukset ja tavat vahvistavat suhdetta. Kumppanit ikään kuin hitsaantuvat yhteen. Myönteinen ja toiveikas asenne tilanteeseen sekä yhteinen arvomaailma auttavat jaksamaan arjessa eteenpäin.

Tutkimuksista tiedämme, että yhteisillä keskusteluilla ja ajatusten, muistojen sekä tunteiden jakamisella vahvistetaan parisuhteen pärjäävyyttä. Muistot, kokemukset ja ajatukset ovat kumppaneilla usein erilaiset, mutta tärkeintä on se, että niistä ollaan tietoisia ja erilaisuus hyväksytään. Yhteiset keskustelut synnyttävät yhteisen parisuhteen tarinan. Luottamus parisuhteen voimaan kasvaa onnistumisten huomioimisella, ja sen muistamisella, että vaikeuksista on selvitty ennenkin yhdessä.

Tiedämme myös, että positiivisten ja iloisten tapahtumien, tunteiden ja kokemusten sekä huumorin (joskus mustankin) huomaaminen ja niiden jakaminen kumppanin kanssa on merkittävä parisuhdetta vahvistava teko. Vaikka sairaus tuo murhetta ja epävarmuutta elämään, sisältyy elämään myös kaunis puoli, josta on lupa nauttia yhdessä.

Parisuhteen erottaa muista läheisistä suhteista siinä jaettu fyysinen läheisyys. Tiedämme, että erilaiset elämänvaiheet vaikuttavat myös läheisyyteen, kosketukseen ja seksuaalisuuteen parisuhteessa. Kosketusyhteyttä kannattaa vaalia, sillä kosketuksella viestitämme kumppanille, että huomaamme hänet ja hän on meille tärkeä. Seksin määrää ei kannata asettaa minkään onnistumisen tai epäonnistumisen mittariksi: kuormittavassa elämäntilanteessa tärkeämpää on, että kosketusyhteys säilyy, vaikkapa toisen kainaloon päivän päätteeksi käpertyen tai piirrettyjen aikana yhdessä päiväunet nukkuen. Kun viestitämme toiselle haluavamme olla tämän lähellä, suhteen kipinä säilyy arjen väsymyksessäkin.

Perheen ulkopuolelta apua parisuhteeseen

Erityislapsen hoidon tuoma lisähaaste arkeen voi aiheuttaa sen, että ainut koettu ulospääsy tilanteesta on ero. Monessa vastauksessa kuului erityislapsiarjen aiheuttama kuormitus, väsymys ja tuen puute on johtanut erkaantumiseen ja eroon. Vanhemmilla ei ole ollut aikaa toisilleen ja parisuhteen hoitamiselle.

Iso osa vanhemmista kertoi, ettei ole saanut parisuhteeseen ulkopuolista tukea tai saanut sitä hyvin vähän. Osa ei myöskään kokenut tarvitsevansa tukea, tai avun hakeminen on koettu haasteellisena mm. lapsenhoitoavun saamisen vaikeuden vuoksi. Parisuhteelle on koettu hankalaksi saada tukea. Kuitenkin parisuhteeseen olisi hyvä hakea tukea jo hyvissä ajoin, kun parisuhteen arki koetaan haastavaksi. Ongelmilla on tapana kasaantua ja kärjistyä, jolloin niiden selvittäminen yhdessä on vaikeampaa. Kolmannen osapuolen, koulutetun ammattilaisen avulla kadotettu keskusteluyhteys, ymmärrys ja empatia kumppania kohtaan on mahdollista löytää uudelleen. Tuen tarve parisuhteelle kannattaa ottaa rohkeasti puheeksi terveys- ja sosiaalialan ammattilaisten kanssa, jotka osaavat ohjata oikeanlaisen tuen pariin. Parisuhteen hyvinvointiin panostaminen on vanhemmilta koko perhettä kannatteleva teko.

Apua parisuhteen tueksi tarjoavat mm:

• kunnalliset perheneuvolat ja pariterapiapalvelut
• kirkon perheasiain neuvottelukunnat https://evl.fi/apua-ja-tukea/ihmissuhteet/kirkon-perheneuvonta-auttaa-maksutta
• kriisikeskukset

Lisää auttavia tahoja löydät Parisuhdekeskus Kataja ry: n sivuilta Mistä muualta apua – Parisuhdekeskus Kataja.

Kirjoittaja Laura Huuskonen on Parisuhdekeskus Kataja ry:n asiantuntija, Tukea parisuhteeseen, kun perheessä on sairautta toiminnassa.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Pähkinänsärkijät -verkoston Parisuhde, vanhemmuus ja ero erityistä tukea tarvitsevan lapsen perheissä -kyselyraporttia https://ensijaturvakotienliitto.fi/wp-content/uploads/2018/10/Parisuhde-vanhemmus-ja-ero-raportti-2018-P%C3%A4hkin%C3%A4ns%C3%A4rkij%C3%A4t.pdf?x52679

”Häivy mun silmistä, kukaan ei halua sua. Olet hyödytön, turha, mitätön. Kukaan ei rakasta sua. Kunpa kuolisit pois. Tätä kuulen omalta lapseltani päivittäin”, kirjoittaa Erityisvoimia-yhteisön lukija. Nämä ovat tuttuja sanoja monelle erityisvoimia vaativassa arjessa elävälle vanhemmalle, kun oma lapsi purkaa päivän aikana kertynyttä kuormitustaan.

Vaikka kuinka tiedän, että sanat ovat lapsen keino purkaa omaa, pinnalle näkymätöntä pahaa oloaan, ja että hän ei tarkoita mitä sanoo, sanat satuttavat silti.

Erityislapsen vanhempi

”Kerta toisensa jälkeen ja vuosi vuodelta. Niihin ei koskaan totu, eikä korjaavia kokemuksia arjessa juuri ole”, jatkaa kirjoittaja surumielin. Hän ei ole yksin kokemustensa kanssa.

Monet nepsylasten vanhemmat miettivät hiljaa tahoillaan, miten suhtautua lapsen satuttaviin, sydäntä viiltäviin sanoihin, rumaan kielenkäyttöön ja sanalliseen sättimiseen.

Riikka Seppälä

”Ihmiset ympärillä yrittävät lohduttaa sanomalla, että uhmakausi menee kyllä ohi ja että murrosikäkin kestää vain hetken. Mutta entä kun itsestä tuntuu, että koko elämä on pelkkää uhmaa aamusta iltaan, päivästä toiseen, kuukausi ja vuosi peräjälkeen. Mikä oikein auttaisi jaksamaan ja miten onnistuisi löytämään toivon hippusia huolien ja murheiden täyttämässä elämässä”, pohtii vanhempi kirjoittaessaan ajatuksiaan Erityisvoimia-yhteisön toimitukselle.

Kuinka kohdata lapsen uhmakkuus?

Vanhemmat kipuilevat sen kanssa, miten kohdata lapsen uhmakkuus, ilman että se menee itsellä ihon alle. Väsyneenä, arjen ristipaineissa ja koko perheen kuormituksen jatkuessa pitkään itsesäätely on koetuksella myös vanhemmalla. Suuret tunteet voivat suorastaan pakahduttaa.  Vanhemmuutta voi myös määrittää syvä neuvottomuuden tunne ja moni vanhempi pohtiikin, miten oikein tulisi toimia, kun oma lapsi lyö tai satuttaa itseään tai läheisiään.

Vanhemmat pohtivat sitäkin, miten turvata lapsi, sisarukset ja myös itsensä sillä hetkellä, kun lapsen tunteet läikkyvät yli? Ja sitä, koska oikein olisi oikea hetki käydä haastavia tilanteita läpi jälkikäteen. Ilmassa on niin monia kysymyksiä, ja vain niin vähän vastauksia. Aamusta iltaan vanhemmat pohtivat: miksi mitkään normaalit kasvatusvinkit eivät tunnu toimivan meillä ja miten pahalta se tuntuu, ettei kukaan tunnu ymmärtävän meitä?

Helposti kuormittuvan ja haastavasti käyttäytyvän lapsen vanhemmat elävät jatkuvassa valmiustilassa odottaen seuraava räjähdystä. Elämä on arjessa päivystämistä. Se on kuormittavaa ja syö voimavaroja.

Riikka Seppälä

”On kuin kävelisi lasinsirujen päällä, sitä jotenkin varoo ja varmistelee jokaista askelta, miettii sanomisiaan ja tekemisiään ennakoiden aina seuraavan nurkan takana vaanivaa raivaria”, kertoo Erityisvoimia-yhteisön vanhempi.

Harteilla häpeää ja syyllisyyttä

”Kunpa joku olisi jo aiemmin auttanut minua ymmärtämään, että lapseni haastava käytös ei johdu minusta ja vanhemmuudestani ja että olen tehnyt kaiken voitavani ja vielä paljon enemmän. Kunpa olisin myös osannut paremmin suojata itseäni ulkopuolisten arvostelulta ja ymmärtänyt, että ne, jotka meitä arvostelevat, eivät tiedä sitä mitä me jo tiedämme. Kului pitkään, että kuljin vanhemmuudessani yksin pimeässä, löytämättä sellaista ihmistä, jolle olisin uskaltanut rehellisesti puhua omasta tilanteestani, ja joka olisi kuunnellut meitä ymmärtääkseen ja tuomitsematta perheemme kokemuksia. Onneksi sellainen taho lopulta löytyi. He, jotka kestivät kuulla meidän tarinan kaunistelematta ja joiden kanssa sain vihdoin turvallisessa, myötätuntoisessa suhteessa päästää irti elämää varjostaneesta ja hyvinvointia kaventaneesta häpeästä,” vanhempi kertoo.

Olisin niin kipeästi kaivannut tukea jo aikaa sitten omiin hyökyaallon lailla iskeviin tunteisiin ja siihen järkyttävään häpeään, jota koen, kun tuntuu etten pärjää oman lapseni kanssa.

Erityislapsen vanhempi

Oman lapsen väkivaltaiseen käytökseen kuuluu vanhemmalla lähes aina hirveä määrä häpeää. Sen he kannattelevat aika yksin omilla harteillaan. Aihe on useimmille liian kipeä puhuttavaksi ääneen. Myös pelko siitä, että tulee väärinymmärretyksi, voi saada vaikenemaan. Jos taustalla on jo useita hylkäämisen kokemuksia hoitopolulla ja vanhempi on saanut kuulla moitteita omasta ns. vääränlaisesta vanhemmuudestaan, on kovin inhimillistä, että vanhempi valitsee hiljaisuuden, sulloo kaiken sisäänsä.

Missään muussa tilanteessa väkivallan kokijan ei odoteta ottavan vastuuta väkivaltaisen toiminnan lopettamisesta, mutta nepsylapsen vanhempien kohdalla näin on. Sen lisäksi, että vanhemmat kohtaavat ulkopuolelta tulevaa arvostelua, neuvomista ja korjaamista, lapsen väkivaltaista käytöstä kohdannut vanhempi kääntyy herkästi myös itse itseään vastaan, syyttäen ja kritisoiden omaa vanhemmuuttaan; olisi pitänyt tietää paremmin, huomata aiemmin, toimia toisin, jaksaa enemmän, vaatia tiukemmin, rakastaa vieläkin lujemmin. Tällöin vanhemman luontaiset puolustusmekanismit aktivoituvat ja taistelu muuttuu itsekritiikiksi, pakene eristäytymiseksi ja jähmetä sisään päin kääntymiksi. Silloin häpeä myös pitää visusti vanhempaa otteessaan.

Itsensä syyttely ja soimaaminen eivät kuitenkaan auta vanhempaa, päinvastoin, ne vain pahentavat tilannetta, syventävät ahdinkoa, altistavat syrjäytymiselle, heikentävät vanhemman kykyä lapsen tunteiden kanssasäätelyyn ja nakertavat jo valmiiksi vähissä olevia voimavaroja.

Suurta helpotusta monelle vanhemmille tuo tieto siitä, että lapsen väkivaltainen käytös on usein seurausta liiallisesta kuormituksesta, eikä sillä ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

Riikka Seppälä

Kun ympäristö kuormittaa lasta liikaa…

Ympäristön joustamattomuus ja liian suuret vaatimukset lasta kohtaan voivat johtaa lapsen raivariin, jolloin käyttäytyminen onkin vain lapsen epätoivoinen keino yrittää selviytyä ylivoimaisen vaikeasta tilanteesta. Hänellä ei yksinkertaisesti ole muuta keinoa. Sen ymmärtäminen, että lapsi ei tahallaan aiheuta hankaluuksia tai halua tietoisesti pahaa toisille, että aggressiivinen käyttäytyminen on lapsen hätähuuto, keino viestiä jostakin omasta tarpeesta, tuo vanhemmille helpotusta ja armollisuutta arjen keskelle.

Arjen kuormitustekijöiden tunnistaminen ja niiden säätely ovat konkreettinen tapa tukea koko perheen hyvinvointia ja ennaltaehkäistä haastavaa käyttäytymistä.

On myös hyvä muistaa, että haastaviakin hetkiäkin väistämättä kohdataan perheissä. Tilanteet, joissa lapsen tekemä väkivalta on millään tapaa läsnä, aiheuttavat aina suurta häpeää sekä sen tekijälle että kokijalle, lapselle ja tämän vanhemmalle. Tämä koko perhettä koskettava häpeä meidän on hyvä tunnistaa, tunnustaa ja nähdä sydämellä. Se voi olla perheen haastavassa arjessa käänteentekevä taitekohta, ensimmäinen askel toivon tiellä kohti valoon kiertäviä tarinoita.

Kirjoitus on julkaistu Kehitysvammaisten palvelusäätiön sivuilla 25.2.2022

Kirjoittaja Riikka Seppälä on neuropsykiatrinen valmentaja, tunnekouluttaja, häpeäcoach, kokemusasiantuntija ja Erityisvoimia-yhteisön perustaja.

Tutustu Riikka Seppälän kotisivuihin Toivon tiellä -askeleita kohti omanlaista hyvää ja sometileihin @toivontiella ja @erityisvoimia 

Lapsen haastavan käyttäytymisen takana voi olla haasteita toiminnan ohjauksessa ja tunnetaidoissa. Lue lisää lapsen toiminnan ohjauksen tukemisesta ja tunnetaidoista